Ylistä Herraa, minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on, ylistä hänen pyhää nimeään. Ylistä Herraa, minun sieluni, älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt. Ps. 103:1–2

Olen ylistänyt Jumalaani täydestä sydämestä silloin, kun siihen ei ole kukaan käskenyt tai ohjannut. Olen ylistänyt armosta, vaikka olen näin surkea kristitty. Olen kokenut varjeluksen vaaran hetkellä, joka on nostattanut ylistyksen huulille: Herra auttoi, Herra varjeli, hän puuttui vastaansanomattomasti elämääni. Jokaisessa hetkessä, jolloin ylistys on noussut sydämeen tai huulille, ovat silmissä olleet kyyneleet. Syvimmät ylistyksen sävelet nousevat keskellä hätää ja vaivaa, synnintuntoa ja ahdistusta. En oikein muunlaisesta ylistyksestä mitään ymmärrä. Olen seurannut järjestettyjä ylistyshetkiä, mutta sydän on jäänyt kylmäksi ja vieraaksi. Tiedän ja uskon että tulevinakin päivinä, ahdistuksen aikojen saapuessa ja kyynelten noustessa kipeinä silmiini, antaa Jumala ylistyksen sävelien soida sielussani. Hädässä hän osoittautuu jälleen Jumalakseni, synneissäni sovittajakseni ja ahdistuksessa kipeyteni kantajaksi.