Sen surevien huulille minä annan ylistyksen hedelmän.

Jes. 57:19 Mitä läheisempi on menetetty rakas, sitä lohduttomampi on suru ja syvempi kaipaus. Kuolema on suuri rikkoja, erilleen viejä, yksinäisyyteen jättäjä. Kuinka kukaan voi kestää läheisen kuoleman ilman iankaikkisen elämän toivoa? Kuolema kuuluu elämään, sanotaan. Se on jokaisen tie, muistutetaan. Menetys kuuluu ihmisen osaan, ja siksi on syytä katsoa eteenpäin, antaa menneiden olla, neuvotaan. Tuovatko neuvot toivon surevalle? Lohduttavatko ne vai saattavatko epätoivoon? Jumala voi antaa jokaiselle surevalle toivon, joka ei perustu lohduttomiin totuuksiin tai epätodellisiin haihatteluihin. Jumala lupaa viedä taivaaseen ne, jotka hänen luokseen tulevat ja sitä häneltä pyytävät. Taivaassa saamme kohdata rakkaamme jälleen ja vielä siinä ihmeellisessä olotilassa, jossa synti ja murhe ovat poissa. Surevien huulilla voi kaipauksen keskellä elää kiitos Jumalalle, vaikka suru olisi vielä voimakkaana läsnä. Kaipaus kun ei ole jälleennäkemistä odottavalle toivotonta surua, vaan joskus jopa iloista odotusta. Teksti on Juha Vähäsarjan hartauskirjasta Joka päivä huolta