Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska tai ahdistus, vaino tai nälkä, alastomuus, vaara tai miekka? On kirjoitettu: – Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken aikaa, meitä kohdellaan teuraslampaina. Mutta kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut. Room. 8:35–37

Kristinuskon paradoksi on tässä: usko kykenee iloitsemaan silloinkin, kun ulkoiset olosuhteet eivät anna siihen ainuttakaan syytä. Kristitty voi siksi kokea omissa ahdingoissaan, että hengellinen, syvällä kulkeva luottamus, uskon pieni, mutta tunnistettavissa oleva virta soljuu kaiken vaikean keskellä sittenkin nostaen joskus jopa ilon pintaan täysin odottamatta tai pyytämättä. Meissä saviastioissa on todellinen aarre läsnä, vaikka emme sitä kykene havaitsemaan. Jumalan voima on siihen laskettu, vaikka itse olemme voimattomia. Saviastiassa aarre loistaa kirkkaammin ja puhtaammin kuin hienossa astiassa, jossa aarteen kimallus haipuu astian katoavaan kiiltoon. Astian vaatimattomuus ei ole Jumalalle ongelma. Omahyväiselle ja itsekeskeiselle uskonnollisuudellemme se voi sitä olla, mutta ei Herrallemme. Sinne hän laskee armon aarteen, sinne hän itse asettuu asumaan.