Minä uskon, ja siksi puhun. Olin tuhon partaalla. Hädän hetkellä minä näin: ihmisiin ei ole luottamista. Kuinka voisin maksaa Herralle sen, minkä hän on hyväkseni tehnyt?

Ps. 116:10–12 On ystäviksi luultuja ja hyvän päivän tuttuja, jotka häviävät kuin usva aurinkoon pahojen päivien saapuessa. On sukulaisia, jotka kestävät kipuamme, mutta väsyvät ja etääntyvät liian suuren ahdistuksen edessä. Voimme joskus olla Psalmin kirjoittajan tilanteessa, jossa on vain todettava: ihmisiin ei ole luottamista.

Ei ole ketään, johon voisi loppuun saakka turvautua. Ehkä syy on itsessä, ehkä se on olosuhteissa, ehkä ystävissä tai läheisissä. Tai ehkä syy ei ole kenenkään – ihminen vain kestää määränsä, ei enempää.

Yksinäisyys on joka tapauksessa raastavaa silloin, kun ahdistus on läsnä eikä auttajaa ole. Psalminkirjoittaja oli löytänyt avun Jumalalta ja siksi hän saattoi kiitollisena katsella ja ihmetellä Jumalan tekoja. Vaikka ihmisiin ei voinut luottaa, Jumalaan voi. Luottamus Jumalaan palkitaan, ja kerran voimme sanoa: ”Kuinka voisin maksaa Herralleni sen, mitä hän on hyväkseni tehnyt?”